Minulla on uusi tinapilli!

Tänään sain hakea tällaisen paketin postista, ja vaikka into irlantilaisen tinapillin soittamiseen on ollut viime aikoina muutenkin kova, tuntuu soittaminen vieläkin paremmalta nyt uuden ja miellyttävämmän soittimen kanssa!

Tinapilliharrastukseni alkoi aivan yllättäen viime kesänä. Tapasin eräässä tapahtumassa tuttavaa, joka on tinapilli-intoilija, ja siihen jotenkin kulminoitui vuosien rakkauteni irlantilaista musiikkia kohtaan ja se, kun joskus kauan sitten poikkihuilutunneilla käydessäni minulle mainostettiin kerran tinapillikurssia ja jäi lopulta harmittamaan, kun en osallistunut kurssille. 

Siihen palavaan intoon oli pakko saada soitin käsiin heti, joten ostin sen, mikä oli nopeimmin tarjolla, eli kymmenen euron Generation-pillin Vantaan F-Musiikista. Sen verran sentään otin selvää etukäteen, että tiesin tinapillejä olevan eri vireissä ja että aloittelijalle paras valinta oli D-vireinen pilli. 

Kympin Generationini kuulostaa suunnilleen yhtä metalliselta kuin miltä näyttääkin ja varsinkin ylä-äänet saavat minut välillä mielessäni pyytelemään anteeksi kerrostalonaapureiltani. Siinä on myös erinomaisen halvannäköinen muovinen suukappale, johon tukkeutuu kuolaa jo hetken soittamisen jälkeen. 

Otettuani vielä lisää tässä välissä selvää asioista tulen varmaankin joskus investoimaan viritettävään ja muutenkin yhteissessioille paremmin sopivaan tinapilliin. Se tulee kuitenkin maksamaan jonkin verran eikä minulla ole vielä mikään kiire päästä yhteismusisoimaan, kun en osaa mitään kappaleita kunnolla, joten tein nyt vielä melko vaatimattoman päivityksen Clarke Original-pilliin. 

Clarke Original on ilmeisesti mielipiteitä jakava malli. Joidenkin mielestä se on käytännössä tukehduttamisväline, joka päästää luvattoman paljon ilmaa hukkaan soittaessa. Minä puolestani kuulun siihen joukkueeseen, jonka mielestä siinä on aivan ihana, puumainen sointi. Historianörtin mielestä on myös hirveän siistiä, että Clarke on ilmeisesti ensimmäisiä tinapillinvalmistajia ja on ollut alalla jo vuodesta 1843. Minulla oli pillin valinnassa apuna netistä löydetyt niin sanalliset kuin videomuotoisetkin arviot sekä kahden kaverini täsmälleen samanmalliset pillit. 

Tänään Clarke sitten saapui niin hämmentävän isossa pahvilaatikossa, että säikähdin jo ostaneeni jotenkin vahingossa tuplasti isomman matalan D-pillin. Laatikon ja täytepahvien syövereistä paljastui kuitenkin ihan kuvan mukainen siro soitin. Mielestäni tämä musta pilli kultaisine timanttikuvioineen ja ilman muovipäätä on oikein nätinnäköinen soitin!

Otettuani pillin kätösiini hämmennyin aluksi vähän, kun tuntui, etten osannut soittaa korkeampaa oktaavia. Kyse oli kuitenkin lopulta ehkä siitä (olen tietysti ihan täysi harrastelija tässäkin asiassa), että Generationiin verrattuna tätä pilliä täytyy vain puhaltaa vielä enemmän eri tavalla matalissa ja korkeissa sävelissä. Korkeat äänet vaativat vähän vatsalihaksia tullakseen kunnolla ulos ja lopulta se on myös tämän mallin pointtikin, että äänessä on paljon ilmaa mukana. Tämä on ehdottomasti kerrostaloystävällinen tinapilli ja korkeimmatkaan äänet eivät tule ulos viiltävinä, vaikka se toisaalta tarkoittaa myös sitä, että ääni on hiljaisenpuoleinen. Alempi oktaavi tuntui heti aivan ihanalta soittaa.

Soittelin tässä ihan normaalin tinapillirutiinini mukaisesti, ensin kokeillen äänen puhtautta lämmittelyharjoituksilla ja siirtyen sitten työn alla oleviin kappaleisiin. Tunnustelin kovasti, että loppuuko happi helpommin Clarkea soittaessa. Tulin siihen tulokseen, että mielestäni ei kyllä mitenkään huomattavasti. Tuli ehkä kyllä mietittyä tarkemmin sopivia hengityspaikkoja soittaessani kappaleita läpi, mutta en ollut mitenkään läkähdyksissä. En tiedä, voisiko tässä auttaa kokemus poikkihuilunsoitosta ja laulusta, joten uloshengitysilman kontrolloiminen on itselleni muutenkin aika normaalia. Tosin uskoisin, että Clarkeja netissä haukkuneetkin ihmiset ovat jonkin verran vihkiytyneitä instrumentalisteja, jotka eivät ole ihan vailla tekniikkaa pilleihinsä puhaltelemassa. 

Vielä viimeinen huomio on Clarke-pillin puisen suukappaleen aavistuksen verran omituinen maku. Tätä osasin muiden arvioiden perusteella odottaa. Suukappale tietysti maistuu puulta, aika voimakkaastikin, mutta siinä on ehkä jotain muutakin. Maku joka tapauksessa onneksi lieveni jo hetken soittamisen jälkeen.

Tinapillin mukana tuli avulias sormitus- ja pikkubiisilärpäke ja lisäksi ostin varmuuden vuoksi puhdistusharjan.

No, loppuarvio on kuitenkin se, että soittaminen sujuu tämän uudenkin kaverin kanssa ja saan mielestäni aikaan entistä paljon peri-irlantilaisempaa soundia. Tämä ei soittointoa ainakaan vähennä. 

Seuraava postaus täällä tuleekin olemaan ensimmäinen ihan kunnon harjoituspäiväkirjapostaukseni, eli niitä lätinöitä viikon soittoharjoitteluistani, kuten lupasin tervetulopostauksessa. Olen jo tässä kohtaa soittanut viikon soittelut, koska viikonloppu menee eri harrastuksen eli vaellusratsastuksen parissa. Soitellaan siis lisää ensi viikolla! Ilmianna ilman muuta itsesi, jos olet irlantilaisen tinapillin tai muuten irlantilaisen musiikin ystävä.